Nyt se hetki on täällä. Kylpyhuone tyhjennetty purkeista ja purnukoista, vaatteet niputtu siististi pois kaapista, unenpehmeet lakanat vedetty pois sängystä ja jäljellä on yks pullottava matkalaukku ja sitäkin täydempi pikkulaukku käsimatkatavaroiks. Lento lähtee 3 ja puolen tunnin päästä ja matka lentokentälle alkaa tunnin sisään. Voi siis jo melkein sanoo että mä oon matkalla kotiin.
Koitin tässä keksiä rajatun kirjottamisajan takia nopeet jäähyväiset Kanadalle, mutta ajatus vähän tökkii. Mitä mä haluun sanoo? Päälimmäisenä tulee mieleen lause "Paljon se anto, mutta paljon se myös otti". Kun miettii kaikkia niitä juttuja, mitä se on antanu, lista on aika pitkä. Mä oon lasketellu maailman parhailla rinteillä Whistlerissä ja syöny perijenkkiläistä aamupalaa ikivanhassa ravintolassa. Mä oon nähny meren ja elämäni suurimman kotkan ihan läheltä. Mä oon istunu rannalla ja ollu ihan hiljaa. Mä oon juopunu Vancouverin keskustassa, käyny yksin elokuvissa, kohdannu erilaisia ihmisiä ja kuullu erilaisia tarinoita. Mä oon itkeny, nauranu ja huutanu. Mä oon nähny nousuveden ja laskuveden, auringonnousun ja auringonlaskun. Mä oon kaatunu ja mä oon noussut. Mä oon kokenut. Toisaalta tää työ on myös ottanu paljon, sen kummemmin sitä listaamatta. Mä keskityn mieluummin näihin kivoihin juttuihin ja lähen kotiin hymy huulilla, kun että kantasin sen kummemmin kaunaa mistään.
Mua jännittää. Oon koko aamun kimpoillu paikasta toiseen ja pakannu laukkuja ja purkanu laukkuja ja pakannu uudelleen laukkuja kunnes vihdoin sain kaikki kamat mahtumaan muutaman uhrauksen hinnalla. Koitin käydä salillakin nopeesti mutta ei siitä tullu mitään muutakun päätöntä sätkimistä, ihan vaan tän jännityksen takia. En ees tiiä mikä tässä jännittää, mähän oon menossa kotiin? Kotiin jossa kaikki on tuttua ja turvallista, eihän siinä pitäis olla mitään jännää. Kai mä oon vaan niin innoissani kaikesta, etten keksi muuta tapaa käsitellä tätä kun jännittäminen.
Uskomatonta, että ihan kohta mä nään kaikki. Mun perheen, ystävät, kaverit ja muut tutut. Neljä kuukautta on lyhyt aika, mutta herranjumala miten se on tuntunu pitkältä. Ikuisuudelta lähinnä! Seuraavat kaks viikkoa mä nautin täysin rinnoin kaikesta, mitä saan irti Suomesta ja sen jälkeen nautin täysin rinnoin kaikesta, mitä saan irti Australiasta.
Kiitos Pomolle ja Kanadalle viimesestä neljästä kuukaudesta, nyt on meikäläisen aika kerätä kamat autoon ja suunnata kohti lentokenttää.
Hey everybody, I'm coming home! :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti