Where is my inspiration?

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Mä oon nyt kaks päivää koittanut miettiä mitä mä kirjottaisin tänne, oon käännelly ja väännelly eri aiheita, ajatuksia, kuvia ja lauseita eri versioiksi ja teksteiksi, mut mikään ei tunnu hyvältä.

Mun pää lyö tyhjää.

Tai sit se lyö ihan liian lujaa. Se pyörittää asioita niin kovaa tahtia, että mä en jaksa juosta sen perässä. Mä oon kokoajan vähän jäljessä, mä väsyn ja välimatka kasvaa entisestään.

Mä tykkään kirjottaa blogia. Musta on ihana muokata kuvia, keksiä nokkelia lauseita ja luoda niistä kivannäkösiä kokonaisuuksia. Musta on ihana kuulla jos joku on saanut mun teksteistä inspiraatiota, tsemppiä tai ihan vaan hyvää tuulta, sillon mä tunnen ihan oikeesti onnistuneeni! Mikään ei paranna mun päivää kun positiiviset kommentit. Ainut ongelma tässä mun blogaamisessa on se, että mä ajattelen ihan liikaa niitä negatiivisia kommentteja. Mun päässä hakkaa kokoajan kysymys "Mitä tästä ajatellaan?". Mä oon huolissani et onko mun kuvat nyt täydellisesti muokattuja, miltähän tää teksti nyt kuulostaa, millasen kuvan ihmiset musta saa ja mitähän kaikki aattelee jos taas laitan kuvan mun päivän asusta, eihän tää nyt herranjestas oo mikään muotiblogi. Koska after all, näitä tekstejä voi lukee ihan kaikki. Ja koska mä tiedostan, että kaikkia ei voi miellyttää, tiedostan samalla että jengillä on myös negatiivisia mielipiteitä mun jutuista. Mun linkit saattaa sinkoilla WhatsApp-ryhmistä toisiin, screenshotit mun kuvista pyöriä ties kenen puhelimissa ja musta voidaan puhua mitä vaan pitkin kyliä. Ja mä uskon, että tällä hetkellä tää on suurin syy siihen, että mä en saa kirjotettua mitään.

Tää viikko on ollu mulle jotenkin erityisen rankka. Mä oon ihan väsynyt, mulla ei oo ollu aikaa reenata (tai jos on niin en oo jaksanu lähtee salille), oon syöny mitä sattuu, riidelly lasten kanssa, siinä sivussa koittanu hoitaa kaikki askareet ajallaan ja illalla itkeny omassa huoneessani kun oon saanu lapset nukkuun, ihan vaan silkasta väsymyksestä ja turhautumisesta. Jos tätä on kotiäidin arki, mä nostan jokaikisen hatun mitä mä löydän ilmaan jokaikiselle kotiäidille ympäri maailmaa. Koska mun arki on tällä hetkellä niin alavireistä, mä en saa itestäni irti niitä hauskoja postauksia ja pirteitä juttuja ja positiivisia mä-pystyn-tähän-tsemppejä. En mä oo ees tehny mitään mistä sais väsättyä sellasia tekstejä. Se mitä musta lähtee, on nyt vaan surullisia ja mollivoittosia lauseita, kuten viime postauksessa, ja se iskee mun päähän taas sen lauseen.

"Mitä tästä ajatellaan?"

On helpompaa kirjottaa kepeistä aiheista. Päivän aterioista, seikkailuista pitkin downtownia, lomamatkoista, nätistä säästä ja auringonpaisteesta. Niistähän kaikki tykkää, eikö? Mut entä jos mun päässä ei pyöri muuta kun raskaat aiheet? Entä jos mä kirjotan tänne rehellisesti, että mulla on vaikeeta ja mä oon väsynyt tähän. Entä jos mä kirjotan siitä miten mä en suoriudukaan täydellisesti tästä kaikesta niinkun mun pitäis. Entä jos mä kerron mun tunteista ja aidoista fiiliksistä, mitkä ei tällä hetkellä oo ihania ja ruusunpunasia? Mitä siitä ajatellaan? Mä en tiedä, ja se pelottaa mua.

Mä en oo ikinä ollu sellanen ihminen, joka voi haistattaa muiden mielipiteille pitkät ja tehä omaa juttuaan ihan rauhassa. Mä haluaisin enemmän kun mitään olla sellanen, mut jostain syystä mä oon aina aatellu liikaa sitä, mitä musta ajatellaan, ja keränny itelleni hirveet paineet suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla kaikesta mitä mä teen. Ihan sama millä hinnalla. Mä oon tehny paljon mokia mun elämäni aikana, ja kyllä, mä tiiän paremmin kun hyvin että mä oon kaukana täydellisestä. Ja se on ajatus mitä mä en kestä. Tai nuorempana mä en antanu itelleni yhtään armoo tässä suhteessa ja pieksin itteeni kaikista virheistä mitä mä tein. Nyt mä oon kuitenki oppinu ottamaan vähän rennommin ja hyväksyyn, että kaikki ei voi aina mennä kässärin mukaan. Eikä kuulukkaan mennä, siinähän se elämän suola on. Vaikka mä oon pikkuhiljaa oppinu hyväksyyn pienet virheet, mun on kuitenki vaikee myöntää ne itelleni ja muille. Mun on vaikee sanoo ääneen, että tää näytös menee oikeesti kässärin ohi ja lujaa. Eli miettikää kuinka vaikeeta siitä on kirjottaa teksti, joka on jokaikisen netin omistavan tutun, puolitutun, tai tuntemattoman nähtävillä.

Tällä hetkellä kun mä kirjotan tätä, mä mietin koko ajan onks tää hyvä idea. Normaalisti tässä vaiheessa mä lähettäisin tän tekstin etukäteen mun parhaalle kaverille tai siskolle hyväksyttäväks, ennenkun julkasisin yhtään mitään minnekään. Mut eiks mun Bucketlistissä ollukin kohta 7: Opi itsestäsi. Nyt mä oon oppinu sen, että mä mietin ihan liikaa muita. Mitä sitten, jos jonkun mielestä on dorkaa miten mä avaudun mun ongelmista ja tunteista. Täähän on mun blogi, ja tällä hetkellä mulle paras paikka ja tapa purkaa mun fiiliksiä. Ja koska tää on mun blogi, mä saan kirjottaa tänne mitä mä haluan. Ja nyt mä opettelen piittaamaan vähemmän muiden mielipiteistä postaamalla tän tekstin ihan ite, ilman kenenkään esilukua tai muuta hyväksyntää. Koska vaikka tää teksti herättäiskin  puhetta, kommentteja tai vipinää WhatsApissa, mä aion tänään ja huomenna keskittyä vaan siihen positiiviseen palautteeseen, ja jättää kaiken omaan arvoonsa. Sillä eihän kukaan voi miellyttää kaikkia.

Kuva otettu netistä.