Tää on nyt kaikille äideille ja isille. Erityisesti niille ketkä on ikinä ollut kaupassa lastensa kanssa. Erityisesti niille.
Tänään oli mun ensimmäinen kauppareissu tän perheen lasten kanssa. Ja varmasti yhteen pahimmista kohteista.
Tavarataloon.
Kaikki meni alkuun ihan smoothisti, tarkoituksena oli siis käydä ostamassa tyttöjen kahdelle kaverille synttärilahjat valmiiksi viikonlopun juhlia varten. Koriin kerty vähän sitä sun tätä, lähinnä asiaan kuuluvia askartelutarvikkeita.
"Hei älähän nyt juokse yksin sinne, tuu takasin!"
Sit sinne koriin alko kerääntyä vähän sisustuskoria, korurasiaa ja muuta kamaa. Okei ei hätää, nää menee vielä, kaikki ok. Mun rahojen pitäis riittää näihin (diili oli että mä maksan tän reissun ja Pomo maksaa mulle takasin). Raahasin sitä koria siinä lasten perässä ympäri liikettä kun ne pyristeli eri hyllyjen edessä kun talitintit keväällä. Ja seuraavaks perheen pikkuherra keksi että senkin on pakko saada jotain. Pakko.
"Kato kun mun rahat ei riitä siihen, sä et nyt voi saada sitä."
Laskin että mun käteiset riittää varmaan näihin kamoihin, mutta ei todellakaan kolmenkympin leluautosettiin ja sateenkaarikumilenkkikorupakettiin. Vai mikä se nyt oli. Koitin siinä ite pysyä rauhallisena ja selittää minkä takia me ei voida nyt ostaa niitä paketteja:
A) Mulla ei oo rahaa.
B) Me tultiin ostamaan vaan synttärilahjoja.
C) Mulla ei oo Pomon lupaa ostaa ylimääräistä.
"Noniin, ei itketä nyt. Voidaan ehkä myöhemmin ostaa noi."
Tätä seuras sit itku. Isoista silmistä valu suurimpia krokotiilinkyyneleitä mitä oon ikinä nähny, jalat polki lattiaa paremmin kun Hämeenlinnan Huutaja-Make sen pyörää (ne tietää ketkä tietää), ja ymmärrys ei millään riittänyt siihen, miks mä en saa sitä mitä mä haluan tässä, heti ja nyt.
Ei auta, Pomolle soitto ja neuvoja kehiin. Siitä seuras yksittäiset puhelinneuvottelut lasten kanssa siitä mitä saa ostaa ja mitä ei. Tällä (Luojan kiitos) saatiin rauha ainakin suurimmalle osalle shoppailijoista ja päästiin kassalle.
"Se ois sitten 119,58 dollaria kiitos!"
Mä en uskonu korviani. Olin ihan varma, että se 110 dollaria mitä mulla oli mukana riittäis heittämällä näihin ostoksiin. Siis heittämällä. Olin muka pitänyt silmällä hintalappuja ja laskenu kätevästi päässäni mitä näistä tulis yhteensä, mutta nyt voin sanoo että en enää todellakaan oo vakuuttunut mun matemaattisista taidoista. Onneks perheen vanhimmalla tyttärellä oli käteistä sen verran, että saatiin niistä ja mun taskunpohjista kerättyä ylijäämät kasaan. Huh, me selvittiin. Eikä tää reissu ollu edes pahimmasta päästä. Kaikkihan meni vielä suhteellisen mukavasti, mä ootan niitä reissuja mitkä on sit sieltä pahimmasta päästä. Voi hyvä äiti mä ootan niitä.
Ja äideistä puheenollen, tässä kaikille vanhemmille.
Kiitos.
Kiitos että ootte jaksanu meitä. Kiitos, että ootte kaiken sen vaivan jälkeen, mitä me ollaan teille aiheutettu, ootte vielä jollain pyhällä voimalla jaksaneet tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, siivota meidän jälkiä, heittämättä meitä siltikään roskikseen. Voin taata, että arvostan ja ymmärrän tän vuoden jälkeen jokaikistä lapsistaan huolehtivaa vanhempaa paljon enemmän. Paljon enemmän.
I love you Mom <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti