Viime postauksessa puhuin, että tänä viikonloppuna koitan keksiä jotain erilaista ja uutta tekemistä parin vapaapäivän kunniaks. No voi hyvä äiti, kyllä tuli keksittyä. Mä löysin itteni perjantaina Vancouverin keskustasta, jonkun autokorjaamon varastoon rakennetusta savun- ja homojentäyteisistä reiveistä.
Mistä tää kaikki alko? No siitä, kun löysin netistä (ok, tarkennetaan Tinderistä. Kyllä, hävettää myöntää) yhden pojan, jonka kanssa puhuttiin, että se lähtee näyttämään mulle paikkoja täällä Surreyssä. Menin laittamaan sille perjantaina viestiä Facebookissa, että mitä suunnitelmia löytyy viikonlopulle, ja luu meni tällä kaverilla ihan täysin kurkkuun, kun vastaus tulikin puun takaa, ilman mitään varotusta suomeks. Selvis, että tällä pojalla on suomalainen työkaveri, joka vastas sen käyttäjällä mulle. Puhuin sen suomalaisen kanssa siinä jonkin aikaa, ja sovittiin että laitetaan myöhemmin illalla viestiä mikä on meininki. Olin tosi innoissani, vihdoinkin jotain oikeeta tekemistä ja menoo! Siitä ei sit kuitenkaan kuulunu siinä alkuillan mittaan mitään, niin mä luovutin ja pesin jo meikit pois, vaihdoin ryönät päälle ja olin just käpertymässä Netflixin kanssa sänkyyn, kun kymmenen aikaan mun puhelimeen kilahti viesti. Puolisen tuntia, niin mä olin jo peruuttamassa autoa pois pihasta.
Äiti on aina sanonu, että vieraiden ihmisten messiin ei saa lähtee, joten tottakai mä mietin tätä asiaa monta kertaa ympäri ja ämpäri. Mä sanoin sille suomalaisellekin, että mistä mä tiedän mihin seuraan mä joudun jos lähen niiden mukaan. Mut kun mä olin jutellu niiden tyyppien kanssa vähän aikaa, mä päätin ottaa riskin ja kattoo mitä tapahtuu. Koska loppujen lopuks, tännehän tultiin tekemään (töiden lisäks) asioita mitä mä en tekis Suomessa, kokemaan uutta ja nimenomaan ottamaan niitä riskejä (tottakai järkevyyden rajoissa). Tätä päätöstä en kyllä kadu yhtään, sillä oon taas yhtä huikeeta kokemusta rikkaampi.
Pääsin sinne poikien kaverin kämpille vähän 11 jälkeen, mutta ei keretty oleen siinä kun muutama minuutti, ennenkun lähettiin ajaan kohti Vancouveria. Yks pojista selitti mulle niiden suunnitelman; bileet keskustassa ja jatkot jollain niiden kaverilla. Mä olin siis ite koko illan omalla autolla, ja kieltäydyin kohteliaasti kaikista alkoholiin liittyvistä tarjouksista. Kun päästiin navigaattorin avulla perille meidän määränpäähän, meitä ei odottanu mitkään ihan normit kotibileet, vaan autokorjaamon vieressä oleva varasto, josta kuulu ulos asti hälinää ja basson kuminaa. Joku poika tuli ulos ovesta, ja ohjas meidät nopeesti sisään hämärään, ahtaaseen tilaan, jonka seinille oli heijastettu alastomia vartaloita, jengi tanssi DJ:n edessä, joi, poltti ja huuteli toistensa nimiä musiikin yli. Se tuntu ihan unelta, kun mä seurasin mun uusia kavereita vieraiden ihmisten läpi "tiskille", joka oli pieni pöytä jonka takaa kaks tyttöö väsäs drinkkejä pahvimukeihin. Mun fiilistä ei kuvaa mikään muu lause paremmin, kun "Miten helvetissä mä päädyin tänne?", joka tuli toisettua pari kertaa ton illan aikana.
Bileet oli tosi jees, ne pojat katto mun perään koko ajan etten katoo mihinkään, kuunneltiin musiikkia ja katteltiin jengin menoa. Ja sitä riitti, niistä bileistä löyty kaikkee homosta heteroon (lähinnä niitä homoja), nuoresta vähän vanhempaan ja tummasta vaaleeseen. Juteltiin eri tyyppien kanssa, ketä nyt kohalle sattu, ja se oli ehkä koko homman hauskin juttu. Mun mielestä parasta on kuulla erilaisii tarinoita eri ihmisistä ja oppia niiden kautta kaikkee uutta. Ainut asia mikä mua lievästi järkytti niissä kesteissä oli suomalaiseen silmään tosi avoin huumeiden käyttö. Mut se taitaa kuulua tällasissa juhlissa vähän asiaankin. Mä näin kokaiinia, pillereitä ja eri nesteitä, mitä käytettiin baarista saatujen juomien omakätiseen terästämiseen. Ja tottakai pajaa, jota poltetaan täällä varmaan enemmän kun tavallista röökiä. Mutta mun linja näissä asioissa on se, että päihteidenkäyttö on jokaisen oma asia ja niin kauan kun mulle ei väkisin tyrkytetä mitään niin kaikki on jees. Mulle tarjottiin kyllä tuollakin pilvee ja juomista muutamaan otteeseen, mut kiitos ei riitti vastaukseks ihan hyvin.
Siinä vähän ennen kolmea me lähettiin autoille ja suunnitelmissa oli seuraavaks jatkot, mut koska mun piti vielä ajaa kotiin noin 45 minuuttia, mä päätin et fiksuinta on lähtee tässä välissä himaan etten simahda rattiin. Kiitin poikia illasta ja puhuttiin vähän, että meen moikkaan niitä Whistleriin niiden kämpille joku viikonloppu. Katotaan nyt, tarjous ei ollu yhtään huono! Kun mä pääsin kotiin ja vihdoinkin peiton alle, mulla oli niin outo ja unenomainen olo, että en ollu ihan varma oliks kaikki äsken tapahtunu oikeesti totta. Aikasemmin saatu leima mun ranteessa kuitenki piti faktat kohdillaan, eikä auttanu muu kuin laittaa silmät kii ja koittaa sulatella tätä iltaa.
Olin jälkeenpäin tosi onnellinen, että uskalsin lähtee ulos ja astuu pois sieltä mun mukavuusalueelta, koska ilman sitä en olis ikinä kokenu noita bileitä tai tota iltaa. Tässä sen näkee, life does begin at the end of your comfort zone!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti