Feeling Too Good

Mulla menee hyvin. Salilla menee hyvin, lenkillä menee hyvin, töissä menee hyvin, lasten kaa menee hyvin ja noin niinkun muuten vaan kaikki menee hyvin. Kun kaikki kerta menee näin hyvin, miks tää silti tuntuu niin väärältä?

Mulla ei oo mitään hajua mistä se johtuu, mutta siitä lähtien kun päätin lopettaa työt täällä Kanadassa ja lähtee kohti uusia seikkailuja, kaikki on alkanu meneen taas yhtäkkiä putkeen. Lapset on käyttäytyny, riidat on saatu nätisti sovittua, läksyt on tehty, lautaset syöty tyhjiks, aurinko paistaa, linnut laulaa, iho ruskettuu, vastaantulijat hymyilee ja kaikki on aikalailla kivaa. Ja tässä mä oon varaamassa uusia lentoja ja pikkuhiljaa pakkaamassa mun tavaroita poislähtöä varten. Vähemmästäkin mielenperukoille nousee kiero "entä jos". Entä jos mä teinkin väärän valinnan, entä jos mun oiskin pitäny oottaa vielä, entä jos tää oiskin toiminu tällä kertaa?

Mulla on suoraansanottuna vähän syyllinen olo. Siinä vaiheessa kun lapset on laittanu ite astiansa koneeseen, pyyhkiny oma-aloitteisesti lattiat leivänmuruista (mitä ei siis oo tapahtunu öö ikinä) ja kiittäny nätisti ruoasta, ei voi muuta kun epäillä omia päätöksiään. Minkä takia mä olinkaan lähdössä täältä? Työstä, jossa mulla on aikaa ottaa aurinkoa, kirjotella blogia, kuvailla aamupaloja ja hoitaa omia asioita samalla aikaa. Kattelin jälkeenpäin tota mun viime postaustakin ja naureskelin itelleni miten helpolta tää mun työ tällä hetkellä kuulostaa.

Ja sieltä se syy mun lähtöön taiskin jo löytyä. Tällä hetkellä. Tällä hetkellä kaikki on kivaa/mukavaa/helppoo/hauskaa. Mut sillon kun se oli kaukana siitä, sitä välimatkaa vois kuvata suunnilleen maapallon ympärysmitalla. Kun mä nyt mietin taaksepäin huhtikuuta, musta tuntuu etten muista siitä oikein mitään. Se meni jotenkin ihan ohi, töissä, kotona, kipeenä, surullisena, väsyneenä. Tää kuulostaa nyt ärsyttävän pessimistiseltä, mutta mä sisimmässäni kyllä tiiän, että tässä perheessä oleva tilanne ei vaan yhtäkkiä helpota parilla aurinkoisella päivällä ja mukavalla hymyllä, vaikka mä sitä niin paljon toivoisinkin. Jos mä jostain kumman syystä peruisin nyt kaikki suunnitelmat koskien Suomee ja Australiaa, mä saattaisin vielä katuu sitä. En meinaan tiiä jaksaisinko enää toista samanlaista huhtikuuta, ainakaan viime kokemusten perusteella. Ja musta tuntuu muutenkin, että mun on nyt helpompi suhtautua kaikkiin vastoinkäymisiin ja hankaluuksiin kun tiiän, että kolmen viikon päästä pääsen kotiin täältä. Tiedä häntä. Jossittelu on ollu mun paha tapa jo ties kuinka pitkään, mutta nyt oon alkanu tajuumaan että sillä ei oikeestaan pääse kauheen pitkälle. Kun päätös on tehty, se on tehty niin mitäs sitä sen enempää pohtimaan. Pitää vaan luottaa omaan päähänsä ja antaa mennä, niin mä ainakin teen :-) 

Joten nyt vaan nenä tuulta kohti! Lentoliput Suomeen on tulostettu, tänään sähköpostiin poksahti viesti jossa Australian Government totesi mun viisumin hyväksytyksi, ja toisella välilehdellä heti Netflixin vieressä on mun maksettu menolippu Helsingistä Sydneyyn. Mun yks unelma on aina ollu ostaa pelkkä menolippu johonkin ja lähtee vaan, ja tässä se nyt on. Oneway-ticket Australian itärannikolle. Uskomatonta. 

Kaiken tän lisäks tein vielä sunnuntaina mun punnerrusenkan (niitä säälittäviä lukuja sen tarkemmin kertomatta)! Mulla menee siis ihan hyvin, ja se on hyvä juttu. Toivottavasti sama homma on siellä ruudun toisella puolella :-)

 Haha eksyin Youtubessa kuunteleen tän biisin pitkästä aikaa, ja vaikka tää onkin niin naurettava läppä en vaan voi sille mitään että mulle tulee tästä aina niin hyvä fiilis :-D Voitte siis arvaa mitä on tullu luukutettua tässä parin päivän aikana...