Tänään mulla on huono päivä. Ai että mulla on huono päivä.
Aamulla heräät tunti ennen herätystä suht pirteenä ja hyvällä tuulella. Nukahdat tottakai uudestaan makeaan, ihanaan uneen, joka katkeaa maailman ärsyttävimpään herätysääneen tässä universumissa. Silmät ei aukee, jaahas, piilarit on taas kuivunu eikä näköpiirissä oo muuta kun rähmää. Kroppa tuntuu painavan yhen elefantin verran kun raahaudut väkisin huuhteleen kasvot kylmällä vedellä niin että näät vähän enemmän kun kakskytsenttiä etees, vaihdat ekat vaatteet mitkä käteen osuu ja suunnilleen konttaat yläkertaan.
Työputkessa päivä nro. 16 on aina paras alottaa sillä, että huomaat keittiön jääneen joltain (muulta kun sulta) täyteen paskaa. Likasia astioita lillumassa tiskialtaassa ja se ulkopuolella, Nutellaa jokapaikassa, tavaroita hujan hajan pitkin pöytiä etseteraa etseteraa. Siinä vaiheessa huomaat miten sua alkaa jo oksettaan silkasta nälästä, raivaat äkkiä itelles pienen spotin puhtaimpaan pöydänkulmaan ja teet itelles aamupalaa. Kunnon brekun jälkeen elämä näyttää hetken aikaa kirkkaammalta, kunnes kello lyö 7.30 ja työt alkaa. Hyvän tovin pusket ittees rätti kädessä läpi likasten astioiden, murusten ja tahrojen, kunnes yläkerta herää, siirtyy perässä aamiaispöytään ja sotkee sun urakan uudelleen. Hienoo.
15 minuuttia lähtöön. 2/3 lapsista on kouluvaatteet päällä ja kamat eteisessä tekemässä omia juttujaan ennen starttia, kolmasosaa vielä jännitetään. Kaikki sujuu ihan ok, kunnes nuorin pitää irrottaa viis minuuttia ennen lähtöä tietokoneesta. Alkaa tää sama laulu niinkun joka aamu. "Miks pitää mennä kouluun? Mä vihaan koulua, mä en haluu mennä". Nyt tuhannen kerran toistat, että sinne kouluun pitää mennä koska siellä oppii asioita, kaikki muutkin menee, ja tänään on normaali koulupäivä eli ei mitään syytä olla menemättä. Hirveetä kiljumista ja vääntämista ennenkun kaikki istuu kiltisti autossa, tänään vaan minuutin aikataulusta myöhässä.
Palaat kotiin, vaihdat vaatteet ja mietit minkä lenkin tekis tänään. Ai oho, ei tehäkkään, penikat paskana. Säären etuosat jumittuu jo pelkästä kaasupolkimen käytöstä puhumattakaan jalkojen puutumisesta, joten vissiin parempi jättää juoksuhommat vähän vähemmälle ja alkaa venytteleen ihan oikeesti. Joogatunnit on menny sulta viime aikoina (kohta 2 kuukautta) lujaa ohi, joten ei mikään ihme että jokapaikka on tukossa, selkään sattuu eikä aurinkotervehdys oo tänään kaikista lämpimin. Ihan selkeesti päikkärien paikka.
Otat mukavan asennon, nukahdat. Kietoudut siihen lämpimään fiilikseen ja oikein nautit ajatuksesta, että sulla on aikaa ottaa ihan kunnon välikuolema, sanotaanko puoltoista tuntia. Aina siihen asti, kunnes typerä puhelin alkaa piippaan jotain mitättömiä hälytyksiä ravistaen sut takas kylmään olohuoneeseen varpaat jäässä, etkä tietenkään sen jälkeen saa enää unta.
Päätät, että nyt on aika ryhdistäytyä. Nouset ylös, vaihdat vaatteet, otat meikkiarsenaalin ja peilin esiin luodaksesi ihanan kevyen kesämeikin auringon päivettämille, raikkaille ja nuorille kasvoillesi. Peili kädessä möllötät sitten omakuvaa, joka todellisuudessa koostuu oikeastaan kalpeasta naamasta, tummista silmänalusista, epäpuhtauksista ja ei helvetti onko mulla jo ryppyjä otsassa? Hiusrajakin on selkeesti lähtenyt tilannetta karkuun kohti sun niskavilloja. Ihkua.
Teit sen minkä voit ja tervasit ittes ihmisen näköseks, aika lähtee salille. Ei vois koko homma kiinnostaa yhtään vähempää, mutta kaverin tsemppiviesti pakottaa liikkeelle. Siitä muodostuukin päivän kohokohta, saat kunnon hien päälle ja jalat tehtyä ihan hyvällä tatsilla. Endorfiinia puskee suonissa ja mietit siinä onnettomien venyttely-yritysten lomassa että ei elämä nyt välttämättä oo niin kauheeta. Salin ovien ulkopuolella fiilis laskeekin kun lehmänhäntä, etkä ees tiedä miks. Sua alkaa ärsyttää että sua ärsyttää. Sit ärsyttää vielä lisää kun sua vaan ärsyttää etkä saa sitä fiilistä millään pois. Ärsyttävää.
Lapset kotiin koulusta, hymyilet ihan dorkana siinä autonratissa muille vanhemmille jotka tunkee minivaneillaan sun eteen ja koittaa päästä ajoissa viemään pikku-Jimmyn jalkapalloharkkoihin. Et ees tunne niitä ja silti moikkailet ja hymyilet leveetä pellehymyä kaikille tänä kauniina aurinkoisena päivänä, vaikka oikeesti tekis mieli vaan pätkiä ensimmäiselta vastaantulijalta polvilumpiot uuteen kuntoon.
Päästään kotiin, ja seuraavaks lapset päättää alkaa tappeleen Nutellasta. Toistan, helvetin suklaalevite-Nutellasta. Ihan kun se ois joku ikuisen elämän eliksiiri, siitä väännetään kuinka paljon kukin saa ja missä järjestyksessä ja kuka nuolee lusikat ja kuka otti liikaa ja kuka liian vähän. Yrität vähän aikaa selvittää tilannetta kiltisti, sit vähän vähemmän kiltisti ja sit päädyt vaan keräämään omat välipalas ja meneen suosiolla ulos syömään, ennenkun oikeesti alat pätkiin mitään keltään.
Tilanteet on rauhottunu, läksyt tehty, jäljet siivottu ja lapset on omissa oloissaan, sä istut alas sohvalle. Et tiiä mitä tekisit, itkuporkuraivari ei onnistu, huutaminen ja raivoominen ei käy ja hiljaa istuminen pistää verenpaineet koville. Avaat koneen, tyhjän tekstikentän ja purat sun kaikin puolin paskat fiilikset kursori kuumana blogiin ja mietit vielä viimeistä lausetta kirjottaessasi että pitäiskö olla vaan postaamatta koko paska.
Sit sä kuitekin postaat sen. Koska fuck this.
P.S. Jos kellään on mitään hyviä kikkoja kipeisiin penikoihin niin kaikki vippaskonstit otetaan mieluusti vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti